"Vampyyripornoa ja keski-ikäisten kotirouvien runkkumatskua", vastasin eräälle tutulle, kun hän kyseli mitä kirjoja olen viime aikoina lukenut. Kysyjän ilme oli kyllä hetken aikaa hieman erikoinen, mutta onneksi ihmiset ovat pääsääntöisesti jo tottuneet siihen että voin päästää suustani mitä tahansa.

Yksi masennuksen ärsyttävimmistä puolista on, että se vie keskittymiskyvyn. Minä, joka normaali-itsenäni saatan lukea "oikeaakin" kirjallisuutta helposti monta tuntia putkeen, voin nyt olla useamman päivän lukematta mitään. Ja ihan vain siksi, etten yksinkertaisesti pysty keskitttymään vaikka haluaisin. Ajatus harhailee ja katkeilee, ei vaan jaksa.

Onneksi on niitä parempiakin päiviä, jolloin tekstiä pystyy ymmärtämään. Silloin kaivan hyllystä jonkun kirjan johon haluan palata, tai jotain ihan uutta, kirjan, joka on vain odottanut avaamistaan. Ehkä jopa asia- tai ammattikirjallisuutta jonain päivänä, kunhan aihe on riittävän mielenkiintoinen! Toistaiseksi joudun kuitenkin lukemaan lähes ainoastaan suomeksi, englanninkieliset kirjat veisivät liikaa kapaisteettia.

Yksi vuosien varrella lukemistani lempikirjoista on Waltarin Sinuhe egyptiläinen, johon palaan kerta toisensa jälkeen, ja jonka yleensä hotkin muutamassa päivässä kun lukemisen aloitan. Nyt kyseisen kirjan lukemiseen meni lähes kolme viikkoa, vaikka aikaa olisi periaattessa ollut ihan hyvin. Lisäksi huomasin hyppiväni yli kokonaisia kappaleita, ja lukevani lauseita vaan sieltä täältä. Ja aina välillä siirsin Sinuhen sivuun lukeakseni välillä jotain hieman helpompaa.

Tuo "helpompi" on viime aikoina ollut esimerkiksi J. R. Wardin "Mustan tikarin veljeskunta", tai "Langenneet enkelit" -sarjaa. Se on ollut Jamesin Fifty Shades of Grey ja Jonesin Inside Out -trilogia. Se on ollut jopa S.E.C.R.E.T-sarjasta pari osaa, ja seuraaavaksi taidan palata Harrisin True Blood-sarjaan. Siis kirjoja, joita ei tarvitse sen kummemmin pohtia, ja joissa ei ole keskittymistä vaativaa juonta.

Yhtenä yllättävänä piirteenä olen itsessäni huomannut, etten sairastumiseni jälkeen ole pystynyt lainkaan lukemaan varsinaista romanttista hömppää - vaikken sen suurkuluttaja ole ollut aiemminkaan. Harlekiineja en voi edes kuvitella, ja Steelin kirjat aiheuttavat ajatuksenakin ahdistusta. Lisämausteena mainittakoon, että Mitchellin Tuulen viemää voi kerätä pölyä hyllyssä ihan rauhassa - niin hyvä kuin onkin, ei ahdistus anna kirjaan tarttua.

Olisi ehkä loogisempaa, että kun itsellä menee kaikki pitkin reisiä, niin haluaisi paeta hetkeksi johonkin sellaiseen maailmaan jossa olisi aina onnellinen loppu. Mutta kaikki se siirappi on vaan liikaa, ja mielummin luen vaikka sitten seksinhimoisista vampyyreistä ja rankasta panemisesta. Sellaisen löytäminen omaan elämäänsä tuntuu ehkä kuitenkin todennäköisemmältä, kuin minkään unelmien prinssin ilmestymisen.