Mies ehdotti, että jospa tulisi tänään tai huomenna illalla käymään ja jäisi sitten yöksi, mutta hieman arveluttaa. Jotenkin tuollainen yli-innokas ja epäluotettavaksi osoittautunut ihminen ei ole juuri se, jonka haluaisin kutsua ensitreffeille kotiini lasten nukahdettua. Eikä siinä jos oikeasti tulisi vaan käymän teellä, mutta jos  suunnittelee yöksi jäämistä ennen ensimmäistäkään tapaamista vain muutaman viestin perusteella, niin... Ehkä on kuitenkin parempi löytää se yhteinen aika julkisella paikalla tapaamiselle, tai sitten vaan jättää tapaamatta.

Päivällä esiintynyt valoilmiö suorastaan pakotti työntämään sormet multaan. Nyt on osa pensasaidasta leikattu alas ja huomenna jatkuu. Mukavaa puuhastelua, jota voi tehdä pikkuhiljaa silloin kun siltä tuntuu - tai tiettyyn rajaan asti jättää vaikka tekemättä. Huominen on muutenkin poikkeuksellinen päivä tällä viikolla; ei ensimmäistäkään terapiaa, palaveria tai lääkärikäyntiä! Taidan nostaa tuolinpehmusteet jo parvekkeelle ja kääntää nenän kaikessa rauhassa kohti aurinkoa <3

Labrahoitaja oli sellainen vanhempi rouva. Kovin mukava kyllä, mutta jotenkin onnistui tökkäämään neulan niin ettei saanut pisaraakaan verta putkiloon. Ja mulla on sentään sellaiset suonet, joista moni narkkari olisi kateellinen. Hetken aikaa siinä ihmetteli ja paineli sormella, kunnes tajusi, että sehän tekee mutkan se verisuoni! Joten sitten alkoi neulan kääntely nahan alla.

Putkilot saatiin lopulta täyteen, ja pistokohtaa reilusti painamalla sain enimmän mustelmantulon estettyä. Tulokset tulevat reilussa viikossa, ja silloin lääkärille taas soittoaika. Mutta enpä muista, että ikinä olisi kyynärtaive ollut näin kipeänä tavallisen näytteenoton jälkeen!

Tänään kävin sairaalan puolella ultrassa. Vartin aikaan käytettiin puoli tuntia, ja sisuskaluja ultrattiin ihan huolella. Maksassa ei kuitenkaan ilmeisesti näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, eikä poistetun sappirakon jäljiltäkään löytynyt mitään ihmeellistä vaikka erikoislääkärikin kävi ihmettelemässä.

Lääkerintamalla ei mitään uutta. Lopetin Fluanxolin kohta viikko sitten, ja olen kyllä selvästi pirteämpi ilman kyseistä lääkettä! Vaikka lääkäri meinasikin, ettei noin pieni annos voi vielä vaikuttaa, niin vaikutti se näköjään silti. Yöunetkin palautuneet siihen normaaliin, eikä päikkäreitä ole enää pakko ottaa 12 tunnin yöunien päälle. Toisaalta myös pinna on ollut varsinkin eilen aika tiukalla, mutta johtuuko lääkkeettömyydestä vai onko muutenvaan ollut ärtynyt päivä, sitä en osaa sanoa. Nyt siis päällä pelkästään Lyrica.

Eilisen kevätpäivän kunniaksi avattiin pyöräilykausi. Kahdelle lapsista pitää ostaa uudet fillarit, keskimmäinen menee vielä viimesyksyisellä. Tänään on tullut fillaroitua yhteensä 7km, noin niinkuin lämmittelyksi, ja voi elämä tätä takapuolikipua! Olen kyllä niin rapakunnossa ettei ole tosikaan! Nyt kun vielä löytyisi jostain se perseellepotkija, joka saisi läskit liikkumaan, niin hyvä olisi..

Lääkeen vaikutuksen lakkaamisen huomaa - jos Fluanxolin aikana ei käsissä ollut niin paljoa voimaa että olisin pystynyt edes kuorimaan pussillista perunoita muussia varten, niin nyt pyörälenkki ei tehnyt edes tiukkaa. Se raivostuttava voimattomuuden ja uupumuksen tunne on poissa. Joten jos pitää valita väsynyt ja uupunut olo, tai normaalisti energiaa ja hieman tiukempi pinna, niin en valitse ainakaan väsymystä.

No, tästä ensimmäisestä ei ikinä kuulunut sen jälkeen mitään. Toinen laittoi viestiä sunnuntaina, että "jäi sitten ne tärskyt sopimatta, mutta jos nähtäisiin tänään?" Ei nähtäisi, lapset tulivat kotiin jo kymmeneltä ja seuraava lapsivapaa on näillä näkymin toukokuussa. Sain perään selityksiä, että kaveria ei voinut jättää yksin ja vaikka mitä. Vastasin, ettei toki voinutkaan, mutta se mitä olisi voinut tehdä, niin olisi voinut ilmoittaa asiasta myös mulle. No, se taisi jäädä siihen se juttu, vaikka anteeksipyynnön sainkin.

Kolmas mies oli lauantaina innoissaan tulossa tapaamaan vielä samana, kunnes ilmoitti ettei tulekaan. Meinasi, että jos sitten sunnuntaina ja asia oli jo sovittu: iltateetä kunhan lapset nukahtavat. Kunnes laittoi viestin, ettei sittenkään taida tulla. No, ei ole pakko.

Vietin siis lapsettoman lauantai-illan parhaassa seurassa. Vuokrasin uuden Nälkäpelin, hain kiinalaista ja löhösin sohvalla syöden jäätelöä suoraan paketista. Nukkumaan menin jo ennen puolta yötä, ja heräsin aamulla hyvissä ajoin ottamaan lapset vastaan isän luota.

Neljäs mies otti yhteyttä sunnuntai-iltana. Vaihdettiin pari viestiä, ja halusi tavata. Sovittiin tapaaminen samoin kuin kolmannen kanssa olin jo suunnitellut, ja ihme kyllä tämä mies ilmestyikin paikalle. Ei mitään suurta intohimon roihahdusta kyllä, mutta toista tuntia kuitenkin saatiin kulumaan kaikessa rauhassa jutustelemalla. Hieman kyllä epäilyttää - meillä on ikäeroa lähes 20 vuotta, ja hänellä on 8 vuotta itseäni nuorempi lapsi... Jaksaako tuollainne huru-ukko enää lapsiperhearkea?

Tosin taitaa olla turha sitä miettiä, eipä ole miehestä mitään kuulunut enää jälkeenpäin. Lähtiessään halasi kyllä vähän turhankin pitkään ja tiukasti, mutta ehkä järkiintyi päästessään kotiin. Sen verran kuitenkin ajattelen, että jos on kiinnostunut edelleen ja haluaa tavata toistekin, niin ottakoon itse yhteyttä. Itse en ala yhdenkään miehen perässä juosta enää näillä kokemuksilla.

Kolmas mies palasi asiaan nyt illalla, olisi ollut tänään kovasti tulossa käymään - niin kuin siis jo parina iltana aikaisemminkin. Kehtasi vielä vonkua, että "halia olisin kaivannut...." No hitto, en mä nyt ole kenellekään mitään haleja luvannut alkaa jaella, varsinkaan jos sama kaveri on tehnyt jo kahdet oharit!

Toisaalta olisi varmaan ihan kiva tavatakin. Mutta enpä tiedä, jotenkin meni maku tuohon tyyppiin. Jos jotain inhoan, niin sitä kun sählätään ja tehdään asiat vaikeksi, eikä pidetä sovitusta kiinni. Toki muutoksia saattaa aina tulla, mutta jos selitys on luokkaa "en mä taidakaan tänään", niin unohtakoon koko jutun.

Nyt siis menee ainoastaan Lyrica 25mg / vrk, sekä migreeninestolääkkeenä Atacand ja tietysti toistaiseksi myös antihistamiini. Psykiatri meinasi, että niin kauan kuin ei tiedetä mille olen allerginen, ei uutta lääkitystä voida aloittaa. Ei kuulemma aivata yhtään anafylaktista shokkia enää tähän.

Sain somaaattisen puolen lääkärille ajan maanantaiaamuksi. Ja vieläpä ylilääkärille, joten kait nyt sitten pääsen parhaaseen mahdolliseen hoitoon! Luultavasti ihan käytännöön vuoksi kuitenkin, nimittäin eipä tuo tk-puoli mitään viisastenkiveä keksi yhdellä käynnillä kuitenkaan, vaan joutuvat laittamaan semikiireellisellä lähetteellä eteenpäin allergiasairaalaan tai johonkin tutkimuksiin muutoin, ja siihen luultavasti olisi tarvittu ylilääkärin suostumus.

Saattaa myös olla, että mulla sittenkin on treffit lauantaina! Saas nähdä, kuinka asiat etenee...

Tänään tapasin kuitenkin sekä terapeutin että lääkärin. Tuplatreffit, siis! Sovittiin, että jätetään Fluanxol nyt pois, kun ei siitä ole vastaavaa hyötyä ollut, mennään hetki pelkällä Lyricalla. Lääkäri oli kyllä sitä mieltä, ettei tämä väsymys voi johtua Fluanxolista, kun on ollut kuitenkin niin pieni annos, mutta kohtahan se selviää.

(Tänään ei kyllä ole väsyttänyt iltapäivän jälkeen juuri yhtään, kun vedin melkein litran energiajuomaa. Hyi mua. Ja kun en normaalisti juo edes kahvia, niin kroppa reagoi kofeiiniin aina ihan kiitettävästi. Mitäköhän ajanviettotapoja sitä yöksi oikein keksisikään....)

Lisäksi joudun lääkäriin. Ihan oikealle, somaattisen puolen lääkäille. Psykiatri oli huolissaan sekä tuosta jatkuvasta allergisesta reaktiosta, että korkealla huitelevasta senkasta. Selitti, ettei mua oikein voi nyt lääkitä mitenkään, ennen kuin on saatu allergia kuriin. Joten täytyy varata sellainen semikiirellinen aika tk-puolelle, jos vaikka keksisivät jotain syytä johonkin. Ja päästäisiin lääkitsemään päätäkin vielä jossain vaiheessa.

Ronttikin kävi tänään. Vähän kuin treffit siis nekin! Ja lähes yhtä romanttisetkin kuin lääkärin kanssa. Pääsin sentään ruokkimaan miestä (uunilohta ja perunamuussia), joka on muuten kumma tarve sekin! Miksi tuntuu niin paljon mukavammalta laittaa ruokaa jollekin toiselle aikuiselle, kuin pelkästään lapsikatraalle? Tein jopa salaatin, vaikka yleensä vaan pilkon kurkkua tai porkkanaa lautaselle.

Itse rakastan vettä elementtinä, ja kesällä voisin viettää kaiken aikani aurinkoisella rannalla ja lämpimässä vedessä lutraten. Saatan lähteä vesijuoksemaan kun saan tenavista vapaata, ja altaassa lillumisen lisäski nauttia zen-hetkesä höyrysaunassa. Välillä on tuntunut lähes koomiseltä pakata uikkareita ja vesijuoksuvyötä kassiin lapsettomana viikonloppuaamuna, kun ei muutakaan elämää ole ollut.

Tällä kertaa elin elämättömyyttäni ja lähdin Lohjalle Neidonkeitaaseen uimaan. Tuttu paikka, ollaan lastenkin kanssa siellä käyty, mutta voi elämä mikä ruuhka! Parkkipaikalle ei meinannut mahtua (arkiaamuna ennen kymmentä!) ja vesijuoksuallas oli niin täynnä että sai juosta suunnilleen paikallaan. Ja tietty mummot kolme rinnan niin, etteivät nopeammat päässeet vahingossakaan ohi.

Yritän yleensä juosta tunnin verran, nyt en pystynyt olemaan altaassa kun alle puolet siitä. Ahdistus tungoksesta alkoi iskeä, joten katsoin parhaaksi suunnata porealtaan kautta suihkuun ja saunaan. No, tulinpa ainakin puhtaaksi, vaikkei liikunnallisesti ollutkaan mikään huikea suoritus.

Kuitenkin huomaan, miten huonossa kunnossa oikeastaan olenkaan, lähinnä henkisesti. Uimahallissa oleminen, ihmisten kanssa normaalisti käyttäytyminen, kaiken sen hälinän kestäminen. Tuntui olevan ihan liikaa, ja loppupäivä menikin masentunutta zombia imitoidessa. Ei kovin kaukana totuudesta tuokaan.

Tiuskin lapsille, menetin hermoni, meinasin nukahtaa pystyyn ja odotin vaan koska tuleekaan ilta ja pääsen laittamaan lapset nukkumaan. Itsellä unet on viime aikoina vakiintuneet siihen kymmeneen tuntiin yössä, ja silti päikkärit tulevat aina ihan tarpeeseen. Huomenna taas aika terpeutille, täytyy ehkä puhua vaihteeksi lääkityksestäkin.

Seuraavaksi sitten testaamaan Forssan Vesihelmi. Mutta ei tällä viikolla vielä.

Tällä hetkellä velkaa on kyllä, ja silti asutaan vuokralla. Kummallista ajatella, kuinka paljon elämä onkaan muuttunut kymmenessä vuodessa. Enkä olisi ihan heti uskonut, että oikeasti löytäisin itseni tästä tilanteessta missä nykyään elän. Ja olisin vielä kaikenlisäksi varsin tyytyväinen elämääni.

Viime vuosina on tullut harvemmin enää ehkäiltyä ja jossiteltua. Olisihan elämä tietysti taloudelisestikin helpompaa, jos saman katon alla eläisi kaksi tienaavaa aikuista, mutta kuitenkin. Enää en kuitenkaan mieti, oliko avioero järkevä ratkaisu vai ei - taloudellisestihan se oli katastrofi, mutta väitän että jos olisin siihen suhteeseen jäänyt, ei mielenterveydestäni olisi tätäkään vähää jäljellä. Saati sitten, kuinka pahasti lapset mahtaisivatkaan oireilla!

Joskus sanoin, että voisin hyvin alkaa edustusvaimoksi. Harmi vaan, etten taida enää olla kovin edustava, enkä halua lapsilleni antaa mallia sellaista suhteesta. Jos suhteessa olisi molemminpuolista kunnioitusta, niin oppisiko sitä elämään ilman tajunnanräjäyttävää intohimoa?

Tietty se käy aina välillä mielessä, että jos sittenkin alkaisi vaan laskelmoivaksi nartuksi. Staran kanssa siihen oli jo hyvä sauma, kun lupasi elättää meidän koko porukkamme, ja että saisin omaisuudesta puolet ja vaikka mitä. Ainoana ehtona oli muuttaa nopealla aikataululla hänen luokseen, mennä kihloihin ja ehkä hankkia se vauvakin vielä.

Toisaalta harmittaa, etten tuota tuollut tehneeksi. Sillä mitä enemmän aikaa tuosta suhteesta kuluu, sitä varmempi olen että jätti mut juuri siksi kun en lähtenyt hänen unelmiinsa riittävän nopeasti ja riittävän pää edellä mukaan. Mietin, olisiko sittenkin ollut parempi ottaa riski, kuin jäädä taas yksin. Toisaalta olen onnellinen etten niin tehnyt, sillä onhan yksinkin ihan hyvä olla. Mutta ihan kuin jotain kaipaisi silti. Ja ei, se ei ole se raha, vaikken lottovoitosta kieltäytyisikään.

Hetken tenttauksen jälkeen selvisi, että tämä mies on asunut lapsuudenkotini naapurissa yli 20 vuotta sitten ennen kuin muutti omilleen. Ja kun kyseessä on itseäni yli 10 vuotta vanhempi mies, olen ollut juuri ala-astetta aloittelemassa kun ollaan viimeksi nähty. Muisti nimeni, ja kehtasi vielä väittää että olen edelleen saman näköinen kuin silloin 80-luvun loppupuolella.

Itse epäilin, että mun on varmaan sitten turha yrittää vikitellä, kun kerta nähnyt mut silloin kauhukakarana. Mies kuitenkin ilmoitti, että on hakemassa lähinnä seksiseuraa, ja kysyi haluaisinko olla pieni naapurintyttö "kun kerta näytätkin niin nuorelta (20+)". Kehunahan tuo oli pakko ottaa.

Vaan siihenpä se sitten jäi - viikonlopulle oli luokkakokousta ja vaikka mitä niin ettei mua voinut tavata. Jatkosta ei ole mitään suunnitelmia, enkä tiedä haluaako edes tavata, vaikka kerroinkin että ensisijaisesti etsin parisuhdetta mutten poissulje seksisuhdettakaan kunhan kumpikin on selvillä siitä missä mennään. Kait se on hänkin sitä mieltä, että markkinoilta löytyy niitä paremminkin pidettyjä yksilöitä.

Muutoin deittirintamalla on turhauttavan hiljaista. Rontti elää omassa hattarasuhteessaan, Starasta ei ole kuulunut mitään joten on oletettavasti kihloissa tuoreen valloituksensa kanssa edelleen, ja Tapparalla on ollut jo useammatkin treffit sen jälkeen kun tavattiin. Ei sillä, että pitäisi kirjaa tai mitään, mutta voisiko tännekin lähettää joku jotain sutinaa, kiitos!

Nauhoista kuoritutuminen ei kuitenkaan ole ollut vaihtoehto, mutta kävin terapeuttisella kävelyllä. Kumisaappaissa ja loskaisella kävelytiellä vauhti ei kyllä päätä huimannut, mutta sainpa ainakin olla ihan yksin. Tuntuu, että ihan kuin olisi raitis ilma tehnyt hyvää - tai ei ainakaan huonoa. Ojanpohjat olivat jo täynnä vettä, ja pellonreunassa tuoksui ihan kevät.

Maltan tuskin odottaa, että tuo kura ja loska loppuu, ja pääsee esimerkiksi pyöräilemään. Viime kesänä kävin päivittäin 10 km lenkin, sellainen vakioreitti, ja jos aikaa oli enemmän niin poljin parhaimmillaan 40km reissuja. Tällä hetkellä taidan kyllä olla niin rapakunnossa, että hyvä jos saan kammettua itseni pyörän päälle näine läskeineni.

Olen ollut elämässäni yksillä kotikutsuilla. Siinä oli tasan yhdet liikaa. En suostu ymmärtämään, miksi pitää istua ringissä katsomassa, kuinka tuote-esittelijä kertoo miksi juuri tämä muovikippo on niin parempi kuin kaupassa myytävä, että siitä kannattaa maksaa kymmenkertainen hinta.

Omaan järkeeni ei mene, miksi joku haluaa maksaa tuikkukynttiläpaketista kaksinumeroisen summan, kun Ikeasta saa ihan vastaavia kynttilöitä murto-osahintaan. Tai mikä tekee niistä kotikutsuilla myytävistä lastenvaatteista niin hyviä, että yksi sukkapaketti tai pikkuhousut maksavat moninkertaisesti kaupan tuotteisiin verrattuna.

Yksinhuoltajana ei ole edes taloudellista mahdollisuutta lähteä tuollaisille kutsuille ostamaan mitään. Ja jos en kerta aio ostaa mitään, niin miksi tuhlaisin kaikkien aikaa hörppimällä haaleaa pussi-Liptonia ja kuuntelemassa ihastuneita huokauksia?

Kavereiden tuntuu välillä olevan ihan mahdottoman vaikeaa ymmärtää tuota asiaa. Ei, siinä ei ole mitään henkilökohtaista kutsujan ihailemaa partylite-me&i-forever-tupperware-LB -konseptia vastaan, saati sitten kutsujaa kohtaan. En vaan pidä niistä tilanteista, en ole ikinä pitänyt - enkä edes saa lapsia mihinkään siksi aikaa, että niitä tuotteita tulisin katsomaan.

Harrastan ostoksilla täsmäiskuja. Jos tarvitsen jotain, menen kauppaan ja ostan sen, ja tulen kaupasta ulos. Inhoan jo ajatustakin siitä, että viettäisin kauppakeskuksessa koko päivän liikkeitä kierrellen, pysähtyisin välillä kahville tai syömään, ja jatkaisin taas. Kaipaan tehokkuutta ja toimintaa, en hiplausta ja hypeltelyä! Ja sovituskopeille olen ehdottoman allerginen, ja pyrin välttämään niitä viimeiseen asti.

Aikoinaan moottoripyörää hankkiessa päädyin Hondaan, ja sain kuulla kuittailuja siitä, kuinka "muovia saa akkain kutsuiltakin!" Onneksi saatoin aina kertoa viettäneeni enemmän aikaa kokoontumisajoissa tai pyörän selässä, kuin muovikuppikekkereillä. Ja vaikkei mottoripyörää enää olekaan, en silti ajatellut alkaa kippokutsuja kiertää.