"Mä en saa leikkiä sun kanssasi!" on uusin mielenkiintoinen käänne tässä naapurisovussa. Tilanne alkoi kärjistyä erään lapsen kohdalla viime kesänä, ja sen jälkeen on menty aina vaan hullumpaan suuntaan.

Olen aina ollut avoin nuorimman lapseni erityispiirteistä. Olen kertonut niin naapureille, tuttavaperheille kuin vanhempainilloissakin, että lapsella on vaikeuksia tietyissä asioissa, ja siksi jotkut asiat tehdään eri tavalla. Olen selittänyt, ettei kyse ole lapsen pahantahtoisuudesta, huonosta kasvatuksesta tai tyhmyydestä, vaan tiettyjä juttuja joudutaan vaan harjoittelemaan enemmän ja useammin, kuin tavislapsen kanssa.

Naapurissa asuva samanikäinen lapsi on vanhempiensa lellikki. Kaikki, mitä tämä lapsi sanoo, otetaan ehdottomana totena, eikä kyseinen lapsi tietenkään itse tee ikinä mitään kyseenalaista. Saattaa käyttäytyä kuinka provosoivasti tahansa, tehdä kiusaa ja valehdella, mutta kaikkea katsotaan läpi sormien ja kaikki on aina jonkun muun syytä. ja valitettavasti saa usein mukaansa myös toisen, vähän matkan päässä asuvan vuotta vanhemman lapsen.

Kesällä tämä lapsi vietti meillä paljon aikaa, kun olin oman katraani kanssa päivät kotona. Touhusi meidän hommissamme mukana, teki remonttia, hyppi trampolinilla - ja tietysti söi samalla kuin mekin. Ongelmaksi muodostui sääntöjen noudattaminen, vaikka kuinka selitin, että meillä toimitaan näin. Saattoi esimerkiksi päättää, ettei halua pestä käsiään ennen ruokapöytään tulemista, ja kun sanoin ettei sitten tarvitse tulla pöytään ollenkaan, niin ilmoitti ettei mulla ole oikeutta häntä määräillä. Tai kun alettiin illalla iltahommiin, ja kerroin että on aika lähteä omaan kotiin, niin saattoi jämähtää sohvalle kieltäytyen liikkumasta mihinkään, koska mä en ole hänen äitinsä enkä saa komentaa...

Tämä kyseinen lapsi on myös varsin vauhdikas, ja kaikkea muuta kuin hyvätapainen. Loppukesästä ilmeisesti huomasi, ettei saa mua hyppimään oman pillinsä mukaan, joten keksi juosta kotiin valittamaan kaikesta mahdollisesta. Jos vaikkapa jostain lelusta tuli riitaa, ja pyrin ratkaisemaan asian tasapuolisesti, eikä kaikki mennyt aina hänen edukseen, niin krokotiilinkyyneleet ryöpyten säntäsi äidin helmoihin. Lopulta lapsen äiti tuli raivosta kiljuen meidän ovemme taakse, eikä suostunut kuuntelemaan minkäänlaista järkipuhetta.

Syksyllä lapsi ilmoitti, ettei enää saa leikkiä varsinkaan meidän nuorimmaisemme kassa.  Kuitenkin tämä lapsi oli meidän ovemme takana päivittäin, yleensä useammankin kerran. Käännytin tylysti pois - jos ei kerta saa leikkiä, niin ei tarvitse tulla edes hakemaan ennen kuin vanhemmat ovat taas antaneet leikkeihin luvan. Tokikaan pihalla en voi omia lapsiani estää tätä lasta tapaamasta, mutta eipähän ainakaan kiukuttele tämän katon alla.

Nyt, kun vihdoin saatiin lunta, ovat vauhdikkaat kaverukset keksineet lumisodan. Heittelivät lumipalloja joukkuejaolla "kaikki vastaan yksi", ja tämä yksi oli sitten tietysti tämä meidän erityinen kuopuksemme. Kuopus sai monta osumaa, kuten leikin henkeen kuuluikin, ja saipa tähdättyä joitain osumia myös vastustajaan. Kaikki leikkivät yksimielisesti - kunnes yksi lumipalloista osui tähän naapurin lapseen. Lähti suurella draamalla kiljuen kotiin kertomaan, kuinka kuopus heitti häntä lumipallolla, ja unohtaen tarinasta sujuvasti, että kyseessä oli lumisotaleikki...

Tästä väkivaltaisesta lumipallonheittelykohtauksesta riemastuneena pojan isä (tai oikeastaan isäpuoli) tuli pitämään omansa puolta, varsin kovaäänisesti ja uhkaavasti käyttäytyen, käyttäen kaikkea muuta kuin sivistynyttä kieltä. Lopputulos on se, että naapurin lapsi alkaa huutaa heti, jos lapset ovat edes samalla piha-alueella yhtä aikaa. Kuopus ei kuulemma saa mennä lähellekään, sillä hän saa kotiarestia jos leikkivät yhdessä. Ja kuitenkin pyrkii hakeutumaan meidän ovellemme, meidän touhuihimme ja lasteni leikkeihin.

Aina välillä mietin, kuinka hankalaa täytyykään olla erityislapsi. Vaikka kotona rakastetaan, hyväksytään sellaisena kuin on, ja pyritään auttamaan ja tukemaan vaikeuksissa, käydään asioita läpi ja selitetään niitä montelta eri kantilta, on ympäristön suhtautumista näköjään mahdotonta muuttaa. Kun lapsen älyssä ei kuitenkaan ole mitään vikaa, taitaapa päinvastoin olla fiksuin jäsen koko meidän perheessämme, niin ymmärtää kyllä epäoikeudenmukaisuuden. Mutta kuinka opettaa pienelle lapselle, että toiset ihmiset vaan ovat huonotapaisia, ja heidän mielipiteensä kannattaa jättää omaan arvoonsa - ilman, että lapsi turhaan katkeroituu, ja ajautuu kostamaan saamaansa epäoikeudenmukaista kohtelua?