En ole ikinä ollut itsetuhoinen. Joskus kyllä väsyeenä on tuntunut siltä, että voisi vaan tehdä katoamistempun ja jättää kaiken muiden huolehdittavaksi. Napata mukaan passin, ajaa Helsinki-Vantaalle, laittaa puhelimen kiinni ja ottaa ensimmäisen lennon johonkin lämpimään. Masennukseen sairastuttuani en edelleenkään aio tappaa itseäni, mutta välillä tulee olo, ettei myöskään jaksa enää tätä kuraa. Kaikkein pahin oli viime kevään kuntoutusjakso laitoksessa - olisin voinut vetää ranteet auki mädällä banaanilla vain päästäkseni sieltä paikasta pois.

Meinasin ajaa peurakolarin viikko sitten. Pieni valaisematon ja mutkainen tienpätkä kahden pellon välissä. Nopeusrajoitus 60km/h, mutta eipä siinä kukaan paikallinen taida alle satasta ajaa. Yllättäen tien vasemmalta puolelta hyppäsi tielle valkohäntäpeura, ja löin automaattisesti liinat kiinni. Jotain hyötyä siis noista tuhansista vuosittain ajetuista kilpmetreistä. Sain auton pysähtymään, ja peura jatkoi tyynesti matkaansa toiselle puolelle tietä.

Siinä tilanteessa ensimmäinen reaktio oli tietysti helpotus - eipäs osunutkaan, selvisin säikähdyksellä. Jälkeenpäin aloin miettiä, että olisiko sittenkin ollut parempi jos olisi kolahtanut. Peura on kuitenkin sen verran pieni, ettei luultavasti olisi sattunut kovin pahasti, mutta hyvällä tuurilla olisin voinut päästä vaikka pariksi päiväksi osastolle lepäämään. Ei olisi tarvinnut miettiä, moneltako kello soi aamulla, huolehtia tenavia kouluun, laittaa viittä ruokaa päivässä ja pestä pyykkejä. Olisin saanut kerrankin vaan makoilla sängyssä, saanut valmista ruokaa (joka tosin ei ole kovin kehuttavaa, viimeksi ollessani sairaalassa tilasin muutaman päivän jälkeen pizzaa) ja joku muu olisi huolehtinut lapset.

Ja ei, en aio jatkossakaan ajella pitkin pikkuteitä peuroja etsien. En aio niellä lääkekaapin sisältöä kerralla. En meinaa hypätä parvekkeelta, enkä ole aikeissa teroittaa veitsiä suoniani vasten. Ymmärrän, ettei missään ole ikinä luvattu elämän olevan helppoa. Mutta olisiko kuitenkin edes jotenkin mahdollista saada tähän risukasaan vähän valoa?

Kuten Ann Heberlein kirjoitti: "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää".