Tuntuu hassulta, kun ihmiset toivovat ettei toinen muuttuisi. Että se olisi aina sellainen samanlainen ja yhtä ihana kuin silloin kun teineinä tavattiin ensimmäistä kertaa. Ja tietysti itse pysyy myös ikuisesti sellaisena yhtä hehkeänä.

Ja vitut. Pakkohan ihmisten on muuttua! On jo ajatuksenakin todella pelottava, jos on aina samanlainen, ei opi kokemuksistaan, ei kehity eikä kasva.

Yksi avioeroomme aikoinaan johtaneista syistä oli lasten isän mukaan juuri se, että muutuin. Pari lasta saatuani en enää ollutkaan se simpsakka 17-vuotias joka ramppasi baareissa. Tai se parikymppinen tanssijatar, jota kehtasi esitellä kavereille ja joka laittoi rahaa tilille aina kun sitä tarvitsi. Tai edes se yhden lapsen äiti, joka kävi vauvan kanssa jumppaamassa ja vaunulenkeillä, sekä viikonloppuisin tekemässä yövuoroja ja piti siinä sivussa kaiken kunnossa.

Itse voisin kääntää asian myös toisinpäin: lasten isä ei muuttunut. Hän halusi edelleen elää sitä samaa huoletonta poikamieselämää kuin ennenkin. Hänelle sopi erinomaisen hyvin se, että saatoin olla vuodesta 300 yötä pois kotoa työn vuoksi, ja kun tulin kotiin oli saanti varma. Omaa firmaa pyörittäessäni pystyin itse järjestämään työaikani ja lomani  - eikä rahan tuloa voinut estää.

Kun esikoinen syntyi, jäin vakituisemmin kotiin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Yhden lapsen kanssa oli kuitenkin vielä helppo liikkua, käytiin vauvajumpassa ja uimassa ja lenkkeiltiin. Esikko oppi olemaan sitterissä tai jumppamatolla bodypumpin ja spinningin aikana, eikä pahastunut tanssitunneistakaan päästessään välillä syliin nauttimaan musiikin rytmeistä. Mies kävi baareissa kuten ennenkin, maksoin ne reissut kuten ennenkin, ja toimin mahdollisuuksien mukaan kuskina - kuten ennenkin.

Kunhan imetys väheni, ja aloin odottaa seuraavaa, tein yövuoroja lasten isän ollessa kotona. Saatoin tulla aamulla kuudelta kotiin - ja samoihin aikoihin heräsi lapsikin. Koska miehen piti kuitenkin saada nukkua viikonloppuisin pitkään, jäin usein samoilla silmillä valvomaan. Vauvauinti oli sopivasti heti aamusta, ja koirakin piti lenkittää. Usein pääsin nukkumaan silloin, kun esikoinen alkoi päiväunille lounaan jälkeen - siis samoihin aikoihin kun mies heräili valmiiseen ruokapöytään.

Joskus, kun alkuraskaudesta olin muutenkin todella väsynyt, ja olisin halunnut nukkua  yövuoron jälkeen hetken esikoisen ollessa hereillä, yritin pyytää jos lähtisivät vaikka aamupäivällä hetkeksi puistoon. Vastauksena oli, että ulkoilu ei kuulu hänen rytmiinsä, vaan haluaa pelata pleikkaria (tai katsoa sarjoja boksilta tai ihan mitä tahansa) "kun kerta kerrankin on kotona".

Toisen lapsen synnyttyä asiat eivät enää sujuneetkaan niin helposti, kun yhden lapsen kanssa. Esikoinen oli vasta puolitoistavuotias, joten vauvaa imettäessäni olisin ihan oikeasti välillä tarvinnut toisen käsiparin apua. Saatoin joskus jopa heittäytyä törkeäksi ja pyytää, että lenkittäisi koiran tai jättäisi viikonlopun perseidenvedon väliin!

Tuntui siltä, että miehen oli kamalan vaikea kasvaa siihen vastuuseen, ja ottaa isän paikka perheessä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän joutui laittamaan jonkun muun tarpeet hänen omiensa edelle. Ja valitettavasti se oli liikaa vaadittu. Oli ilmeisesti liian vaikeaa alkaa ottaa vastuuta perheestä, kun halusi edelleen elää kuin poikamies.

Käytiin me yhdessä terapiaistunnossakin sen jälkeen, kun miehen rinnakkaissuhde oli paljastunut. Siellä hän kertoi, kuinka olin muuttunut niin paljon, ettei ollut minua enää tuntea. En enää kikattanutkaan niin paljoa, kuin lähes vuosikymmen aiemmin! Tämä piti varmasti paikkansa, sillä niitä kikatuksen aiheita (ja hilpeitä nousuhumalia!) oli ollut huomattavasti vähemmän kuin ennen lapsia, vastuun kasautumista, pettämisiä ja tahallista loukkauksia.

En toki ollut itsekään syytön kaikkeen, mitä vuosien aikana tapahtui. Saatoin olla melkoisen paha suustani, tai siis oikeastaan todella paha. Lisäksi vaadin vastuunottoa ja nalkutin asioista - olisihan minun toki pitänyt luottaa siihen, että homma hoituu, eikä muistuttaa joka puolen vuoden välein! En myöskään aina ymmärtänyt kuinka raskasta täyden työviikon (melkein 38 tuntia) tekeminen on, kun on niitä eriaisia vuorojakin. Olinhan itse ainoastaan lasten kanssa lepäilemässä kotona, ja unohtanut parissa vuodessa ne vuosikausia tekemäni helposti 80-tuntisetkin viikot.

Tällä hetkellä olen erinomaisen tyytyväinen siihen, että olen muuttunut. Olisi kamalaa, jos olisin jämähtänyt vaikkapa viidentoista vuoden takaiseen itseeni. No, kroppa toki saisi olla samassa kunnossa, mutta noin muuten. Uskon, että kaikesta tapahtuneesta ja koetusta on kuitenkin ollut jotain hyötyä omalla matkallani ihmisenä kasvamisessa. Ja toivon, että jos vielä joskus löydän uuden kumppanin, on hän myös valmis muuttumaan ja kasvamaan vuosien kuluessa.