Masennuksen myötä olen saanut sanoa hyvästit omalle pedantille itselleni. Monet aiemmin itsestäänselvät asiat tuntuvat aivan ylitsepääsemättömiltä. Yllättäen kaikkein vaikeimpia ovat sellaiset pienet jutut - varsinkin nyt, kun lääkitys jäi taas pois. Sellaiset, jotka eivät vaatisi kuin vaikkapa yhden puhelinsoiton tai sujuvat oikeasti jo rutiinilla.

Hammaslääkäriajan tilaaminen. Miten hemmetin hankalaa voikaan olla soittaa sinne ajanvaraukseen? On vaan niin helppoa jättää ajanvaraus tekemättä, kun siihen ei muka ole yhtään oikeaa syytä. Paitsi että olen tainnut käydä hammastarkastuksessa viimeksi kuopuksen raskausaikana, ja hammaskivet olisi ehkä syytä poistaa. Reikiä ei kyllä ole yhtään, ei ole ollut ikinä, mutta viisaudenhammaskin meinaa puskea ikenstä läpi ja sekin pitäisi tarkistaa että mahtuuko ylipäätään tulemaan.

Lääkereseptien uusiminen. Hoituisi sekin yhdellä puhelinsoitolla, tai vaikkapa menemällä vastaanottohoitajan luukulle ja lätkäisemällä kela-kortin tiskiin. Käyn samassa rakennuksessa kuitenkin viikoittain tapaamassa terapeuttiani, mutta käytävän toiseen päähän käveleminen on täysi mahdottomuus. Onneksi mielialalääkkeiden uusinta tapahtuu sentään polin puolella niin, ettei siitä tarvitse itse juurikaan huolehtia.

Auton huolto. Tai siis määräaikaishuoltoon vieminen. Öljyt pitäisi vaihtaa ja tuulilasikin on halki. Tiedän, että vetkuttelusta seuraa vaan isompi ja kalliimpi remppa, mutta silti.

Toimeentulotuen hakeminen. Kokemusta hakemusten täyttämisestä on jo useammalta vuodelta, enkä mitenkään saa maksettuja laskuja ilman sossun apua, mutta silti se nelisivuinen lomake on vaan liikaa. Osittain kyse on turhautumisestakin: tietävät kyllä ihan tarkkaan mun tuloni ja menoni, jotka eivät ole muuttumassa mihinkään niin kauan kuin Erityisen vointi vaatii mun kotona olemistani - siis vähintään kesään asti, luultavasti vielä ensi syksyn ja mahdollisesti seuraavaan keväänkin. Ja silti tekevät toimeentulotukipäätöksen aina ainoastaan kuukaudeksi kerrallaan niin, että joudun hakemaan sitä vähän väliä uudestaan. Ei ihme että sielläkin lakisääteiset käsittelyajat paukkuvat.

Kukkien kastelu. Yläkerrasta olen jo onnistunut tappamaan kaiken vihreän, kun kastelukannun täyttäminen on liian ylivoimaista. Myös alakerran kukkien määrä on pudonnut murto-osaan siitä mitä parhaimmillaan oli, säiliöruukuista huolimatta. Ja ahdistun entisestään nähdessäni jatkuvasti ne nuupahtaneet ja kellastuneet kasvit, mutten silti saa heitettyä niitä poiskaan.

Itsestään huolehtiminen. Tämä on ehkä kaikkein pahin, ja se asia josta olen eniten huolissani. Vaikken ikinä olekaan ollut mikään missi, ja meikannutkin lähinnä ainoastaan siksi kun töihin oli pakko - tai kun aikoinaan lähti viihteelle, vaikkakin yleensä kuskin ominaisuudessa, niin olen silti käynyt päivittäin suihkussa ja vaihtanut puhtaat vaatteet. Aina. No, vaihdan vaatteet edelleenkin joka ilta, mutta hiukset eivät ole nähneet harjaa varmaan viikkoon (eivätkä kampaajaa pariin vuoteen), ne kun on niin näppärä vaan sitaista aina aamulla ponnarille tai nutturalle ja talvella voi hyvin käyttää pipojakin.

Lisäksi, nyt kun on "vaan kotona" lasten kanssa, vietän helposti päiväni t-paidassa, kalsareissa ja villasukissa. Sitten jos pitää lähteä ulkoilemaan, kuljettamaan lapsia tai vaikkapa ruokakauppaan, voi helposti vaan nykäistä haalarin sisävaatteiden päälle. Nyt vaan odotan, koska unohdan pukea jotain suhteellisen säädyllistä päälleni silloin, kun lähden paikkaan jossa joudun haalarin riisumaan. Voi olla melkoinen näky kun kuoriudun toppavaatteista, ja alta paljastuu maalitahrainen toppi ja miesten boxerit kokoa XXL (ne kun on kivat kun niissä on vähän lahjetta niin lämmittävätkin paremmin). Pelastavatkohan mummon kutomat sukat tilannetta ollenkaan?