Takana ensimmäinen painajaiseton yö yli kahteen kuukauteen! En edelleenkään nukkunut kunnolla, vaan heräilin useammankin kerran (se sudenhetki on pahin, ei mahda mitään), mutten sentään viettänyt koko yötä ahdistavassa unimaailmassa. Näin jossain vaiheessa jopa seksiunta, joten ilmeisesti lääke tosiaan alkaa poistua ja halut palata. Parannusta siis havaittavissa.

Jo eilen illalla olo tuntui paremmalta mennä nukkumaan kuin pitkään aikaan. Olin levollisempi, enkä ihan niin ahdistunut kuin viime aikoina olen ollut. Psyykkasin itseäni siihen, että lääkkeet kyllä poistuu elimistöstä, kaikki on hyvin, vointi on jo parempi, olen omassa sängyssäni ja lapset nukkuvat rauhallisesti. Vaikka huomaankin, että masennus on viemässä voiton, alkavat sentään vieroitusoireet helpottaa - jopa sähköiskut ovat vähentyneet!

Uni- tai nukahtamislääkkeitä en ole kokeillut, eikä niitä ole edes ehdotettu. Unipulmani kun johtuu nimenomaan masennuksesta ja ahdistuksesta, niin kunhan niiden hoitotasapaino on kunnossa, helpottuu nukkuminenkin. Melatoniinia testasin keväällä, enkä huomannut mitään vaikutusta nukahtamiseen tai nukkumiseen, paitsi että sain vauhdikkaita unia. Muutama päivä sitten otin melatoniinin uudestaan käyttöön, terapeuttini suosituksesta. Saattaa kuulemma vaikuttaa unen syvyyteen, jolloin unen laatu paranisi ja olisi virkistävämpää. Toimiiko, sitä en tiedä, mutta eipä tuosta taida haittaakaan olla.

Olen aina ollut äärimmäisen hyvä sängyssä. Ja sohvalla ja taksissa ja hotellihuoneessa ja baarin takahuoneessa ja vaikka missä. Ei ole tarvinnut kuin laittaa silmät kiinni, niin olen nukahtanut jo ennen kuin pää on kunnolla painunut tyynyyn. Missään vaiheessa elämääni en ole kärsinyt unettomuudesta. Siis ennen kuin masennus tuli kuvioihin mukaan.

Aikoinaan reissutöissä opin hyödyntämään jokaisen mahdollisen hetken torkkujen ottamiseen. Taito, josta on ehdottomasti ollut hyötyä myöhemmin tultuan äidiksi. Esimerkiksi Oulun ja Helsingin välinen lentomatka on just sopiva päiväunille. Tai aamu-unille, jos joutui lähtemään jo aikaisin liikenteeseen. Tai iltaunille, kun viimeinen lento pohjoiseen lähti Stadin päästä klo 23.59. Kehitin lentonukkumisesta lähes taidetta: nukahdin heti kun olin päässyt omalle paikalleni istumaan, ja heräsin siihen kun kapteeni kuulutti perinteisen "Hyvät naiset ja herrat, tervetuloa perille!" Untani eivät häirinneet sen enempää nousut kuin laskutkaan, saati sitten lentoemon viereeni tuoma muovipakkaus kuivine sämpylöineen.

En edelleenkään oikein ymmärrä, kuinka nukkumisesta onkaan voinut tulla niin iso osa ongelmaani. Kun eihän siinä ole mitään ihmeellistä, sen kun menee vaan sänkyyn ja vetää peiton korville! Miten on mahdollista, että jo parin kuukauden painajaisten jälkeen ihminen, joka on aina rakastanut nukkumista, alkaa pelätä silmien sulkemista? Ihminen, joka normaalisti nukkuu sikeästi tilanteessa kuin tilanteessa, säpsähteleekin hereille pitkin yötä niin, ettei uni ole missään vaiheessa levollista ja virkistävää? Ja jos sattuukin nukahtamaan, näkee painajaisia joille jopa Stephen King olisi kateellinen?