Seitsemän vuotta. Ihan hukkaan.

Meillä tulee erosta kohta jo kahdeksan vuotta, ja silti ihan perusasiatkin ovat vääntämistä. Tapaamiset, elatusmaksut, kaikki. Eikä näköjään auta, vaikka tehtäisiin millaisia virallisesti vahvistettuja sopimuksia, kun niitäkin näköjään tulkitaan oman mielen mukaisesti.

Eilinen romahdukseni saattoi selittyä osittain juurikin lasten isän viestillä. Korosti siinä tapaamissopimuksen kohtaa, "lapsella on oikeus tavata ja olla isän luona .. sunnuntaihin klo 17." Ei kuulemma ole tulkinnanvaraa, vaan klo 17 tuo oikeus loppuu mutta hänellä ei ole velvollisuutta pitää niin kauaa. Ja aikoo jatkossakin tuoda lapset miten hänelle itselleen parhaiten sopii.

Meinasin jo sanoa, ettei olo velvollisutta tavata lapsia sitten vaikka ollenkaan, jos kerta on noin hankalaa ja vastenmielistä. Kerran kuukaudessa, hemmeti sentään. Miten vaikeaa voi olla hoitaa omia lapsiaan kaheden vuorokauden ajan kuukaudessa? Mä vahdin naapureidenkin lapsia kuukausittain reilusti tuon verran, jos tunnit lasketaan yhteen!

Nämä "parhaiten sopivat" ajat astuvat voimaan heti ensi kerralla, maaliskuun ainoassa tapaamisessa, kun aikoo palauttaa lapset sunnuntaina klo 10 aamulla. Ja huhtikuussa ei kuulemma ole mahdollista tavata lapsia ollenkaan. Eli taas tulee lapsille vähintään kaksi kuukautta väliä, etteivät tapaa isäänsä. Muutosherkille tenaville se vaan on liian pitkä aika.

Kun kommentoin tuon olevan kiusantekoa joka kostautuu lapsille, niin hänen mukaansa se on vaan mun oma tulkintani - hän kun ei ole niin kuin muut. Se kyllä on huomattu, monet muut kun kantavat vastuunsa huomattavasti miehekkäämmin. Olisi sitten pitänyt mulkkunsa housuissa jos ei halunnut lapsia, nyt on vähän myöhäistä yrittää päästä mahdollisimman helpolla. Tai pääseehän se jo nyt, ihan luvattoman helpolla.

Sain lääkärinkin tänään kiinni. Lääkitykselle ei toistaiseksi tehdä mitään, annostus on niin pieni vielä että väsymys selittyisi luultavammin kutinaan syömälläni antihistamiinilla. Laittoi taas lähetteen labraan, ja ihottuman osalta suositteli treffejä somaattisen puolen lääkärin kanssa. Nuo oireet kun eivät täsmää oikein tyypilliseen lääkeaineallergiaan, kutinan ja punotuksen "lehahtaessa" aina johonkin päin kroppaa ja jonkin ajan kuluttua häipyvän. Täytyyy siis saada joku aamu aikaiseksi raahautua terveyskeskukselle luovuttamaaan muutama putkilo verta, menee luultavasti ensi viikkoon kun en näin hiihtolomalla pääse mihinkään ilman lapsia. 

No, eivät ne meidän seitsemän yhteistä vuottamme sentään täydellisesti hukkaan menneet. Onhan mulla niistä vuosista muistona kolme ihan ensteksparasta tenavaa. Mutta kyllä mä silti välillä mietin, miksi sitä pitikään käyttää ne "parhaat nuoruusvuotensa" ihmisen kanssa, jonka tiesi täydelliseksi mulkuksi jo ensimmäisen puolen vuoden jälkeen.

Kaikkea se (yksipuolinenkin) rakkaus teettää. Onneksi nykyään ei enää tarvitse elää saman katon alla.