Oho. Hupsis. En mä sitä tehnyt! Se oli vahinko ja sitäpaitsi toi yllytti! Ai niin joo. En mä tiennyt / muistanut. Anteeks..

Siinäpä ne, meidän perheessämme ehkä yleisimmin kuullut sanat. Jotain menee rikki, tavaroita putoilee hylllyiltä tai oppii muuten vaan lentämään... Päät kolisevat yhteen, jotakuta sattuu, joku puree tai raapii tai lyö tai potkii. Ja hetken kuluttua pyydetään anteeksi ja ollaan taas kavereita. Kärsiiköhän tuo sana jo inflaation kohta?

En muista päivää, jolloin en olisi joutunut jollain tapaa puuttumaan kakaroiden keskinäiseen riitelyyn. Joskus enemmän ja joskus vähemmän, mutta joka päivä tapahtuu jotain. Ja sitten vielä ihmettelen, miksi olenkaan sinkku...

Olen saanut jostain päähäni, että haluaisin pianon. Omastani jouduin luopumaan aikoinaan kun muutin asuntoon johon se ei olisi mahtunut - eikä kyllä oikeastaan mahdu tännekään - mutta olisihan se silti ihana. En ole soittanutkaan varmaan, öh, viiteentoista vuoteen, mutta kait se palautuisi mieleen kuitenkin?

Mitäköhän lapset sanoisivat, jos luopuisin televisiosta saadakseni olkkariin enemmän tilaa? (ihan kuin tuo pieni ruutu hyllyssä kovin paljoa tilaa edes veisi). Mahtuisi enemmän kirjoja - muttei silti pianoa. Mutta jos siirtäisi sohvaa keskemmälle, ja laittaisi pianon ja sohvan selät vastakkain... Tai pianon vaikkapa olohuoneen ja keittiön väliin seinäksi? Tai ikkunan eteen? Tai....

Poden myös kroonista vauva- ja koirakuumetta, sekä näin kevään tullen ja auringon paistaessa - sekä paljaan asfaltin näkyessä - myös moottoripyöräkuumetta. Ehkä kuitenkin parempi tyytyä vaikka siihen pianoon. Vaikka eipä sekään taitaisi meillä kovin kauaa pysyä ehjänä.