Olen jo aikoja sitten huomannut, ettei blondius ole kiinni hiusten väristä, ja itseäni olen kuvannut nyt muutaman vuoden ajan "henkisesti keski-ikäiseksi". Nyt kuitenkin sain todisteen siitä, ettei myöskään teiniys ole iästä kiinni.

Kävin kesällä treffeillä. Mies oli itseäni hieman vanhempi Stara, viisikymppinen yksinhuoltajaisä. Kerrassaan valloittava tapaus, yhdessä oleminen ja kaikesta jutteleminen tuntui niin luontevalta, ensitapaamisemme olisi voinut jatkua vaikka kuinka kauan jos en olisi joutunut lähtemään hakemaan lapsia mummolasta.

Stara oli viestien perusteella vielä hullaantuneempi kuin minä. (Ymmärtäähän sen toki, kukapa ei lihavasta yksinhuoltajasta olisi!) Tapailimme, viestit sinkoilivat, ja kohta jo vietettiin viikonloppuja yhdessä koko porukalla. Rakentelimme hattaralinnoituksia, mietimme tulevaa, suunnittelimme ensi kesän mökkireissuja ja käyntiä Linnanmäellä, haaveilimme yhteisestä loppuelämästä. Harrastimme uskomattoman paljon tajunnanräjäyttävää seksiä, ja aina alkuviikon sain sekä kävellä vaikeasti että olla tyytyväinen siitä että huivit ovat muotia. Teinimeininkiä parhaimmillaan, ei mitään valittamista siis.

Koska kummallakin on lapsia, yhteinen aika ajoittui lähinnä siihen kun jälkikasvu nukkui. Staran lapset toki käyvät äitinsä luona suhtelllisen säännöllisesti, mutta omani ovat kanssani käytännössä aina. Niinpä sovimme äitini kanssa, että ottaa joku viikonloppu lapset luokseen yökylään niin, että Staran lapset ovat oman äitinsä luona, ja pääsemme viettämään laatuaikaa ihan vaan kahdestaan. Seksiä, KOM-teatteri, seksiä, hyvää ruokaa, seksiä, ja kiireetön sunnuntaiaamu ilman herätyskelloja. Ja ehkä vähän myös seksiä.

Nykyisellään välimatkaa on reilut 100km, joten suunnittelimmme yhteistä elämää johonkin puolimatkaan, tai ehkä siitä vähän lähemmäs minun ja lasten nykyistä kotia. Näin ihan jo käytännön syistä - omien erityistapausteni terapiat on järjestetty täällä, täältä löytyvät kaikki turvaverkkoni joita hänellä ei nykyisellä paikkakunnallaan ole, eikä edes hänen työmatkansa olisi juurikaan pidentynyt, joidenkin palaveripäivien osalta jopa lyhentynyt huomattavasti. Ja saipa jo töissä pomolta luvan tehdä tarvittaessa osan töistä etänä, tai toisessa, lähempänä sijaitsevassa toimipisteessä!

Pari viikkoa sitten Stara alkoi vetää puheitaan takaisin. Ilmoitti, ettei sittenkään halua  muuttaa nykyisestä kodistaan mihinkään,  ja muutenkin ilmassa oli melkoista epäilystä kaikesta. Stara kuitenkin sanoi olevansa onnellinen siitä, etten halua heti luovuttaa. Viikonlopun jälkeen olin täysin romuna, ja vahvasti ruoskimassa itseäni siitä, kun olinkin mennyt uskomaan kaikenlaisiin lupauksiin ja vaaleanpunaisiin maalailuihin. Tosin terapeuttini mukaan itsesyytökset kuuluvat myös taudin kuvaan - masentuneena ottaa helposti omaksi syykseen kaiken mahdollisen ja mahdottoman, ja unohtaa että myös vastapuolella on vastuu omista tekemisistään. Mutta miten saatoinkaan erehtyä kuvittelemaan, että voisin vielä joskus löytää toimivan parisuhteen!

Paria päivää myöhemmin sain kuitenkin viestin, jossa Stara kertoi omista ajatuksistaan. Halusi meidän menevän naimisiin, hankkivan yhteisen lapsen, minun ja lasten muuttavan hänen nykyiseen taloonsa laajennuksen jälkeen. Siis kaikkea sitä, mistä oltiin puhuttu jo aikaisemmin, ainoastaan pesäkolon sijainti muuttuisi. Lupasin harkita asiaa, mutta huomautin myös, että melko monia asioita pitää ensin selvittää, kaikesta puhua nenätysten, eikä mitään tapahdu tänään eikä huomenna. Eikä välittämättä vielä ylihuomennakaan.

Nyt viikonloppuna puhuttiin taas tulevasta - yhden lapsen synttäreistä, joulusta ja siitä viikon päästä olevasta lapsettomasta viikonlopusta. Sumplittiin lasten harrastuksia, synkattiin kalentereita ja mietittiin kuka on töissä minäkin päivänä pyhien aikaan, ja kuka hoitaa minkäkin kokoista katrasta. Vietettiin aikaa yhdessä, sellaista normaalia - vaikkakin varsin vauhdikasta - suurperheen elämää. Sunnuntaiaamuna palasin oman porukkani kanssa kotiin, kun sekä minun että Staran lapsilla oli harrastuksia omalla paikkakunnallaan. Kaikki hyvin, ja elämä mallillaan.

Sunnuntai-iltana sain tekstiviestin: "Mä en jaksa, anteeksi." No, juuri korkeammalta en taas enää olisikaan voinut pudota. Ymmärrän, jos eläminen lapsilauman keskellä on joskus vähän raskasta, mutta se on juuri sitä, mitä kumpikin sanoi haluavansa. Yhdessäolo kuitenkin perustuu vapaaehtoisuuteen, ja jos tuntuu että se vaatii enemmän kuin tarjoaa, ratkaisut täytyy tehdä sen mukaisesti. Toki olisin toivonut, että asia hoituu jollain muulla tavoin kuin tekstiviestin välityksellä.

Stara korosti sitä, että hänen tulee ajatella omien lastensa parasta. Tottakai, näinhän itsekin teen omieni kohdalla. Ja tietysti lähivanhemman jaksaminen on se, mistä lasten hyvinvointi kumpuaa. On tämä nyt silti kumma, että täytyy seurustella viisikymppisen miehen kanssa tullakseen jätetyksi tekstiviestillä!

Sovimme, että hakee tavaransa täältä perjantaina - lähinnä siis kyse lasten hammasharjoista ja vaihtovaatteista, ja taitaapa hyllystä joku partahöylä ja varakalsaritkin löytyä. Kunhan saan aikaiseksi, pakkaan kaiken valmiiksi. Ei tarivtse sitten siinä tunnekuohussa alkaa etsiä mitään tai keksiä tapaamistekoisyitä unohtuneiden tavaroiden varjolla.

Stara painotti sitä, että mun on turha alkaa tingata selityksiä tai jankata saadakseni hänen mielensä muuttumaan. Ja kuitenkin jatkoi itse pitkällä perustelu- ja selittelyviestillä, jota en ollut pyytänyt. Kuulosti ihan siltä, kuin olisi odottanut mun nostavan kamalan metelin, järjestävän kohtauksen ja itkupotkuraivarin ohessa anellut meidän suhteellemme jatkoaikaa. Ja jo pelkästään siitä syystä päätin pysytellä viileän rauhallisena, tyytyä hänen päätökseensä ja olla vaatimatta minkäänlaisia selityksiä. Se vittumainen akka minussa kun kieltäytyy antamasta Staralle sitä tyydytystä, että näkisi kuinka pahasti onnistuikaan satuttamaan.

Rakkautta kaipaavat naiset nyt vaan ovat niin helppoja. Ja teiniys ei todellakaan katso ikää.

Alan taas kasvattaa teflonpinnoitettani entistä paksummaksi - vuorossa on kyynisen vanhan akan paluu!