Ei auta ottaa itseään niskasta kiinni. Tai saattaa toki auttaa hetkellisesti, kun joku homma on vaan pakko saada tehtyä, mutta itse sairautta se ei poista. Alan itsekin oppia sen jo (vai vihdoin?) tässä vaiheessa.

Edellinen lääke on varmasti jo poistunut elimistöstä, mutta uuden teho ei vielä kahdessa viikossa ole alkanut. Joten periaatteessa nyt olen tilanteessa, jossa lääkityksen vaikutusta ei oloon ole. Ja valitettavasti huomaan, etten yhtään pidä siitä, millaiseksi vointini on taas mennyt.

Yhä useammin tulee tilanteita - hetkiä, minuutteja, tunteja, jopa päiviä - jolloin en tahdo tunnistaa itseäni. Tuntemani Mielikki, se pedanttisuuteen asti ärsyttävän tunnollinen, joka on aina ajallaan (tai mielummin etuajassa) joka paikassa, se, joka hoitaa kaikki asiat viimeisen päälle huolellisesti. Joka suunnittelee, ennakoi, preferoi... Se on kadonnut jonkun oudon tyypin alle, joka ei vaan saa aikaiseksi.

Se uusi tyyppi jättää kirjaston kirjat palauttamatta, eikä saa edes tietokonetta auki sen vertaa että uusisi lainat. Sitä ei kiinnosta tyhjentää tiskikonetta, vaikka lavuaari alkaa jo täyttyä likaisista astioista. Se ei jaksa sen vertaa miettiä kaupassakäyntiä, että suunnittelisi mitä laittaa lapsille ruoaksi, vaan kaapii ruoka-aikaan kasaan vaan jotain mitä sattuu pakkasesta löytämään. Se jättää työt viimetinkaan ja tekee ne vasta sitten kun kalmanraja puskee oikeasti päälle.

Hyvä puoli tässä on toki se, että saatiin varmistus oikealle diagnoosille. Mutta vaikka tiedänkin oloni johtuvan sairaudesta, ei se tee asiasta helppoa. Ei ole mukavaa elää 24/7 sellaisen ihmisen kanssa, jonka toiminta ärsyttäisi jo pieninäkin annoksina!