Olen tässä joutunut miettimään, olisiko "ihan kiva" sittenkin riittävän kiva. Toki aina parisuhdepuolellakin, jossa en kyllä vielä ole ihan niin epätoivoinen, mutta tällä kertaa lähinnä lääkkeiden kanssa.

Uusien lääkkeiden kokeilu on aina arpapeliä. Sen lisäksi, että näköjään aiheuttavat eriasteisia allergiaoireita, tuovat toki omat sivuvaikutuksensa aina. Sellaista hulluuslääkettä ei varmaan vielä ole keksittykään, josta ei olisi jotain haittaa!

Ongelmaksi koen lähinnä sen, että sivuvaikutukset näkyvät huomattavasti nopeammin kuin itse hyöty. Kun uuden lääkkeen aloittamisen tai annostuksen nostamisen haitat näkyvät lähes samantien, mahdollisia hyötyjä joutuu odottamaan useamman viikon. Jos niitä edes tulee.

Ensimmäinen lääkkeeni, Cipralex, pahensi ahdistusoireet potenssiin pari viikkoa sen jälkeen kun olin käytön aloittanut. Kestin sen kun tiesin, että johtuu vaan lääkkeestä, ja että oireet menevät ohi. Ja niinhän ne menivätkin, tosin vievät mukanaan myös seksihalut. Eivätkä kuitenkaan tehonneet niin hyvin kuin olisi ollut toiveissa, vaikka annostustakin nostettiin.

Seuraavien lääkkeiden kanssa en juuri ole päässty aloitusongelmia pidemmälle, pisin jakso taisi olla Optipar jota söin reilut puolitoista kuukautta. Käytännössä siis viime syksystä lähtien on elimistöön tungettu uusia myrkkyjä muutaman viikon välein vaihdellen. Ei ihme jos meinaa mennä pää sekaisin!

Ajattelen, että elämää voisi helpottaa, jos voisin olla varma että tämä nyt kokeilussa oleva lääke oikeasti auttaisi. Uskon, että kestäisin paremmin nämä kaikki sivuvaikutukset, jos tietäisin niiden helpottavan joidenkin viikkojen kuluessa, ja sen jälkeen elämän tasaantuvan takaisin niihin omiin uomiinsa, joissa se oli ennen sairastumistani.

Kuitenkin mietin, josko olisi pitänyt tyytyä siihen Cipralexiin. Joo, se vei halut, ja joo, se ei tehonut kunnolla. Mutta siinä ainakin ehdin päästä aloitusongelmien yli, eikä näin sinkkuna ole siitä panetuksestakaan niin väliä.

Enhän toki yksinäni näitä lääkkeitä vaihtele. Mukana on ollut niin terapeuttini, kun lääkärinkin. Kummankaan mukaan ei kannata tyytyä siihen, että olo on "vähän sinne päin", kun lääkevaihtoehtoja on useampia joista kyllä jokaiselle löytyy joku sopiva.

Tänään on ensimmäistä kertaa pitkään aikaan taas sellainen päivä, etten oikein pysy kasassa. Onneksi hallitsen kymmensormijärjestemän, sillä en itkultani tahdo nähdä mitä oikein kirjoitan. Jouduin jo hälyttämään mummon lapsenvahtiavuksi, kun en pystynyt enää luottamaan omaan olemiseeni. Juuri tällä hetkellä se osastojakso kuulostaisi erinomaisen houkuttelevalta vaihtoehdolta.