Juttelin hiljattain deittipalstalla erään miehen kanssa. Sellaista kevyttä läpänheittoa, joka vuorokaudenajasta johtuen ajautui melko nopeasti vesirajan alapuolelle ulottuviin juttuihin. "Ihmettelin" sitten, että kuinka nyt taas tällaiseksi menikin tämä juttu, ja mies vastasi että hän ei ainakaan tunnusta.

Sanoin, että eihän sitä kannata mitään myöntääkään. Että ihan hiljattainhan siitä tuli ennakkopäätöskin tästä itsekriminoinnista. Koska keskustelukumppani sanoi ettei tiennyt siitä mitään, valaisin pikaisesti parilla lauseella mistä on kyse: Jos vaikkapa parkkipaikalla kolhii toista autoa, niin siitä ei nyt päätöksen mukaan tarvitse ilmoittaa, koska itseään vastaan ei tarvitse todistaa.

Mies oli asiasta samaa mieltä - eihän siitä nyt tarvitse kellekään kertoa! Sanoin itse ainakin ajattelevani, että mikäli kaupan parkkipaikalla törttöilen, niin tehtävänäni on myös kantaa siitä vastuu. Tottakai ilmoitan kolhitun auton omistajalle että näin kävi, ja vakuutukset ovat sitä varten. Mies pysyi omassa kannassaan, ja viestien vaihto päättyi toteamukseeni, että moraalikäsityksemme taitavat erota toisistaan aika lailla.

Olen huomannut vastaavan asenteen monessa muussakin tilanteessa, ja monilla muillakin ihmisillä. En ole vielä niin keski-ikäinen, että käyttäisi sanontaa "vanhaan hyvään aikaan", mutta silti tuntuu kuin tuollainen käyttäytyimismalli olisi nykyään yleisempää kuin aiemmin. En käytä myöskään sanaa "narsismi", koska sitä viljellään joka paikassa. (Vähän samaa sarjaa kuin "voimaantuminen" ja "haastava".)

Epäilen, että osittain tämän päivän joka-toinen-aviolitto-päättyy-eroon -meininki johtuu myös tästä. Ei osata asettua toisen ihmisen asemaan, eikä ajatella mitä seurauksia omista teoista saattaa muille tulla. Tehdään suuriakin päätöksiä ainoana katsantokantana "minäminäminäjaminunnapa", vaikka vaikutusalue ulottuisi huomattavasti laajemmalle. Ei jotenkin pystytä ymmärtämään, ettei kaikki voi aina mennä juuri omien mielihalujen mukaan, eikä olla vamiita parisuhteessakaan tekemään minkäänlaisia kompromisseja tai myönnytyksiä. Ei pystytä ns. "puhaltamaan samaan hiileen".

Itse mietin, että jokaisen ihmisen tulee kantaa vastuu omista valinnoistaan. Jokainen mokaa, ja jokainen tekee virheitä, mutta niistä vaan täytyy ottaa opikseen. Yritän lapsillenikin tolkuttaa sitä ihan samaa: vaikka tekisi millaisen tyhmyyden, niin se kannattaa reilusti myöntää. On aina parempi tunnustaa itse, kuin jännittää että kuuluuko kylältä jotain. Ja silloin pystyy miettimään myös sitä, kuinka tilanteen saisi korjattua.

Oma oloni on ollut nyt yllättävän hyvä kun pahimmat vieroitus- ja allergiaoireet ovat takanapäin. Ahdistus kyllä hiipii taas mieleen, ja illat ovat pahimpia. Keväällä paino putosi melkein 20kg kun en pystynyt ahdistukseltani syömään käytännössä mitään - elin mannavellillä ja maustamattomalla viilillä - mutta vielä ei onneksi olla ihan siinä pisteessä. Nyt jää vasta iltasyöminen pois, mikä ei välttämättä ole huono asia, ja aamulla puuro maistui ihan normaalisti. Painoa olisi kyllä enemmänkin pudotettavana, sillä sen kahden kuukauden aikana kun söin Optiparia, tuli lähes 15kg takaisin. Joten niitä nyt taas pitäisi saada karistettua.

Viime yönä sain nukuttua, ja yö yön jälkeen tuntuu paremmalta. Ihanaa, kun ei tarvitse enää samalla tavalla pelätä silmien sulkemista!  Vaikka eihän tuo masennus sinänsä tietenkään mihinkään katoa, vaikka saisikin nukuttua paremmin, mutta on elämä silti helpompaa ilman painajaisia. Hyvin nukutun yön jälkeen on ihan eri tavalla energiaa touhuta päivälläkin.

Käytiin tänään koko porukalla jopa hiihtämässä! En ole vetänyt suksia jalkoihini ehkä kahteenkymmeneen vuoteen, joten melkoista haparointia oli. Mutta ainakin lapsilla oli hauskaa katsoessaan, kuinka äiti yritti epätoivoisesti pysyä pystyssä, ja meinasipa itsellänikin tulla kikatuspissat housuun kun tajusin kuinka epätoivoista hiihtämiseni oli. Suunnittelin jopa, että voisin aivan hyvin joku aamupäivä käydä yksinäni hiihtoharjoituksissa! Eli ehkä täytyy sittenkin harkita sitä lääkitystä, ei tämä ole kyllä ihan normaalia.