Odotan mielenkiinnolla, mitä lasten isä vastaa tapaamissopimusluonnokseeni. Kävin lastenvalvojan luona kolmisen viikoa sitten laittamassa sen eteenpäin, mutta toistaiseksi ei ole mitään kommenttia tullut.

Meillä on toistaiseksi ollut voimassa viisi vuotta sitten tehty sopimus, jossa lasten isän toiveesta tapaamisia on "joka toinen kuukausi, lauantaista klo 12 sunnuntaihin klo 15". Nykyisellään tapaamiset ovat olleet joko perjantai-illasta tai lauantaipäivästä sunnuntaiaamuun, ja joskus tapaamisilla on ollut kolmekin kuukautta väliä. Käytännössä homma menee niin, että lasten isä ilmoittaa koska hänelle sopisi, ja minä sitten järjestelen kaiken muun elämämme täsmäämään sen mukaisesti.

Koska tapaamisia on harvoin, eivät ne muodosta lapsille minkäänlaista rutiinia. Siksipä varsinkin nuo struktuuririippuvaiset erityistapaukset reagoivat todella voimakkaasti - aina muutaman päivän ennen isälle menoa, ja vähintään viikon sieltä palattuaan. Siellä säännöt ovat huomattavan erilaiset kuin kotona ja telkkaria katsotaan luvattoman paljon. Kun isä vielä saattaa perua viikonlopputapaamisen vaikkapa siksi, kun keskiviikkona on kurkku kipeänä, niin ei mikään ihme etteivät lapset oikein tiedä kuinka suhtautua.

Esitin uudeksi sopimukseksi sellaista, että tapaamiset olisivat säännöllisesti joka kuun ensimmäisenä kokonaisena viikonloppuna: perjantaista klo 17 sunnuntaihin klo 17, paitsi marraskuun tapaaminen voisi olla myös isänpäiväviikonloppu. Lisäksi hänellä olisi mahdollisuus kesälomalla kahteen viikon jaksoon (viime vuosina lapset ovat olleet siellä kerran kesässä perjantai-illasta tiistaiaamuun, siinä koko kesäloma isin luona), ja lapsen koulun lukuvuoden aikana joko syys- tai talvilomaan. Ja halutessaan saisi myös muita tapaamisia, niistä sovittaisiin sitten erikseen.

Tiedän jo valmiiksi, ettei lasten isä suostu, mutta onpahan ainakin taas yritetty. Voin hyvin kuvitella, millaiset vasta-argumentit saan: hän ei voi sitotutua tuollaiseen, hänellä ei ole rahaa tavata lapsia niin usein kun matkoihin menee bensaa (välimatkaa ehkä 100km ja nykyiselläänkin ollaan jo vaihdettu puolimatkassa), ei voi mitenkään tietää työvuoroja eikä niihin voi vaikuttaa, uuden vaimon lapset eivät voi olla samaan aikaan paikalla kun sitten olisi liikaa lapsia, ja he tarvitsevat myös ihan vaan kahdenkeskistäkin aikaa...

Kovasti kyllä aina puhutaan isän oikeudesta lapsiinsa. Mutta milloin aletaan muistaa lapsen oikeus isäänsä? Nykyisellään sen toteutumisesta ei ole minkäänlaisia takeita, ei vaikka äiti kuinka yrittäisi tapaamisia tukea ja niihin kannustaa. Isällä on oikeus muttei velvollisuutta - ja lapsella taas ei ole oikeutta, mutta äidillä on velvollisuus mahdollistaa tapaamiset.

Jo nyt meillä on väännetty varsinkin yhden lapsen kanssa siitä, ettei hän haluaisi isin luokse mennä, mutta toistaiseksi olen itsepäisyydelläni voittanut. Mutta kun aikaa kuluu, ja lapset kasvavat, en heitä enää saa isän luokse huijattua ja suostuteltua. Kun lapsi kieltäytyy nousemasta äidin autosta siirtyäkseen isän autoon, niin minkäs teet. Ja tiedän, että kun yksi kieltäytyy, niin muutkaan eivät lähde, sen verran tiiviiksi porukaksi ovat hitsautuneet.

Lapsen ja vanhemman välinen suhde on siitä jännä, että sitä pitäisi aktiivisesti luoda ja ylläpitää vauva-ajasta lähtien. Myöhemmin on turha itkeä, kun murkkuikäistä ei enää kiinnosta nähdä vierasta miestä, oli sitten biolgisesti kuinka isä tahansa.

EDIT. Todettakoon vielä, että nuo kaikki lapset ovat saman miehen kanssa avioliitossa tehtyjä, yhdessä toivottuja ja yhteistuumin hankittuja. Esikoinen jopa lapsettomuushoitojen avulla, joten ei ole kyse edes mistään satunnaisista roiskaisuista tai baarirakkauden hedelmistä.