Toissapäiväinen pirteys ikkunanpesuineen kostautui. Eilen olin jo todella väsynyt, nukuin iltapäiväunet sohvalla, ja silti yölläkin riitti unta klo 22-07. Enkä olisi milllään jaksanut herätä kellon soidessa. Tänäänkin torkahdin sohvalle hetkeksi, mutta edelleen väsyttää.

Osansa saattaa olla henkiselläkin puolella. Tapasin isojen lasten terapeutin tänään heti aamusta, ja vaikka meidän keskustelumme menevät yleensä melko hyvin ja rauhallisesti, nousi tänään seinä vastaan. Ensimmäistä kertaa tämän meidän viime kesänä alkaneen työskentelymme aikana.

Olen tietoisesti pyrkinyt olemaan yhteistyökykyinen ja -haluinen. Ottanut vastaan vinkkejä (joista jotkut ovat olleet jopa lähes järkeviä), suostunut erilaisiin ehdotuksiin ja vaikka mitä. Missään vaiheessa en ole kieltäytynyt minkään asian käsittelemisestä, ja välttänyt jotain puheenaihetta. Ennen kuin tänään.

Otettiin Taviksen kanssa yhteen pari viikkoa sitten melko rankasti. Jouduin fyysisesti rajaamaan häntä, ja pidin siinä samalla perusteellisen ripityksen. Aiheena "kuinka voin kohdella veljeäni ja kuinka meillä puhutaan muille ihmisille". Normaalissa kuulumisten vaihdossa sitten seuraavalla tapaamiskerralla selitin tämän tilanteeen, ja Tavis oli puhunut siitä myös itse omassa istunnossaan.

Tänään terapeutti sitten aloitti selittämällä lasten aivotoiminnasta, veti mukaan Taviksen ja minun välisen yhteenoton - ja alkoi sen jälkeen kertoa, kuinka kaltoinkohtelu jättää jälkensä lapsen aivoihin. Siinä vaiheessa tuli seinä vastaan, ja kieltäydyin käsittelemästä aiheetta. Miten yksi pieni sana voikaan tehdä niin pahaa!?

Kaltoinkohtelu. Se oli se sana, jota lastensuojelu käytti vuosi sitten, kun syyllisti minua kaikista lasten ongelmista. Sain kuulla, kuinka kaltoinkohtelen lapsiani, en rakasta heitä, ja kuinka sydämemme eivät syki samaan tahtiin. Ja kuinka tästä kaltoinkohtelusta johtuvat kaikki perheen ongelmat.

Tilanne kärjistyi jopa niin pitkälle, että lastensuojelu teki asiasta rikosilmoituksen viime keväänä. Lasten kaltoinkohtelusta, tutkintanimikkeenä kolme pahoinpitelyä. Tästä on onneksi tullut jo päätös syyttämättä jättämisestä, ja esitutkintapöytäkirjojen mukaan mikään ei viittaa siihen että lapsia kohdeltaisiin kaltoin. Sitä päätöstä odotellessa jouduin roikkumaan "löyhässä hirressä" yli puoli vuotta.

Alan olla vain niin täydellisen kyllästynyt tähän terapioissa ja tutkimuksissa ramppaamiseen. Pelkästään tällä viikolla on nelihenkinen perheemme viettänyt erilaisissa istunnoissa yhteensä lähes yhdeksän tuntia. Pilkottuna tietysti useammalla eri päivälle, niin ettei aamupäivisin sitten oikein muuta ole ehtinytkään. Ensi viikolla taidetaan loman kunniaksi selviytyä noin viidellä tunnilla. Tarvitsen kohta varmaan terpapiaa kaikesta tästä terpiasta selviytymiseen!

Olen edelleen sitä mieltä, ettei yhteenottomme esikoisen kanssa täytä kaltoinkohtelun tuntomerkkejä. Tottakai olisin varmasti voinut toimia tilanteessa paremmin - tai ainankin toisella tavalla - mutten kaipaa yhtään terpauttia luennoimaan lasten kaltoinkohtelun neuropsykiatrisista vaikutuksista. Sitä lajia olen saanut ihan tarpeekseni yhdelle elämälle.